Katsellaan ikkunasta valkoista maisemaa, joskin isot kanto- ja puskaröykkiöt ja heinät pilkistävät lumen alta. Odotamme pikkulintujen löytävän laittamamme talipallon. Pakkasten hellittäessä luistimet ovat löytäneet jalkaan, ja jäälle. Monta jäärataa tässä lähellä, mutta vielä on käymättä järven jää, missä on pitkät reitit luistella ja hiihtää. Ulkoilun jälkeen sauna, villasukat ja kuumaa juotavaa.

Pitelen pienimmäistä sylissä ja siinä on ihan hirveän hyvä. Aamulla heräsin näkyyn olohuoneen lattialla värikäs viltti, jossa pelilaudat ja peittojen alla tytöt pelaamassa. Päivä myös päättyi yhteiseen pelihetkeen.

Syödään toista kertaa tekemääni saaristolaisleipää, vanhin lapsikirjoittaa elämäkertaa kouluun. Jokainen lapsi on hakenut vauvakirjansa ja luemme suloisia puheita ensimmäisinä vuosina.

 

 

 

 

 

Synttäripöytään suolapähkinäsuklaakakkua. Kynttilöitä en laittanut sentään niin monta kuin tuli vuosia. Ja jotenkin sellainen olo että en halunnut kuulla uutta ikääni. Lapsi sanoi etten näytä yhtään vanhalta. Kotoista on takkatulen loimu, pelaaminen ja leikkiminen. Ihan hassu, kevyt ja leppoisa viikonloppu mutta myös tyhjänoloinen ja haikea. Pojat toista yötä kyläilemässä ja tytöt leirillä.

Luin ihan mahtavan kirjan Edelleen Alice.

 

 

 

"Matka järjestä sydämeen on vain 45 senttiä, mutta sitä väliä ihminen kulkee koko elämänsä."

 

Taas vanhojen kuvien äärellä. Ja ihana että on tullut otettua edes jonkin verran videonpätkiä lapsista vauvana ja ihan pienenä. Niitä me katotaan usein.

 

On jo kameraani ikävä. Joskus iltaisin miettinyt mitä olisin tänään kuvannut. Kyllä lapset vetää pisimmän korren hetkinensä.

Kuuntelen illan hiljaisuutta. Pesukonetta. Talon seinien paukkumista, antavat periksi pakkaselle, mitä on -15. Aurinko lumen kanssa häikäisi tänään silmiä. En ihan pakkasen kylmyyteen tottunut, mutta ulkona oli mukavaa kun loistivat lapset.

 

 

 

Ehei tältä joululta, vaan edelliseltä.

Huonosti nukuttuja öitä, pienimmän kuumeen ja yskän ääressä. Kylmä jäätelö auttaa yöllä, ja sylissä. lähellä. Itseltäkin meinaa myötä jäädä hengenveto väliin kun huolettaa lapsen yskiminen. Mietin miten oli ennen vanhaa, kun lapset tarvitsi sairaalahoitoa, he olivat pitkänkin aikaa siellä ilman vanhempiaan. Vanhemmilla saattoi olla se käsitys, tai se tuli sairaalan puolelta, että parempi pysyä poissa kuin aiheuttaa lisää ikävää, jos välillä näkee. Tänään, juuri tänään olen saanut ainakin tehdä sitä mitä eniten haluan. Ja tosi monena muuna päivänä. Kyllä niitä on paljon, ja viikkoja, kuukausia ja vuosia.

 

Jossain vielä piti olla piparijemma. Ostin kuitenkin taikinan, kivaa tekemistä lapse(i)lle kun toipuu. Vielä on kuusikin ja tähdet ikkunalla, näyttää valoa lumen tulla.

 

Mennään uuteen vuoteen, on uutuudessa viehätyksensä, avaruuden tuntu, monien polkujen tie. Mutta mukana vanha tuttuus, josta kuljetamme ja muistamme hyvän ja jätämme pahat taakse osin kasvattavina.

 

Kun uusia kuvia ei ole, nappasin viime kesän yhden ihanimmista kuvista.

 

Täällä on yövieraat, vielä yksi Rummikub, alullaan oleva kirja Täällä Pohjantähden alla, mahat täynnä pannaria, yksi kuumeinen, jäähalliluistelut, neljäs vadelmakinuskikakku, ensimmäinen geishajäädyke, loppuneet tuikut ja vielä on lomaa jäljellä.

 

 

 

Lapsi, lapsenlapsi, naapurin pieni,

kaikki maailman lapset

kohottautuvat kohti,

haluavat lämpimään syliin,

pyytävät aikuisen aikaa,

ajatuksia

ja turvaa kuin linnunpojat.

Jonakin päivänä ne lehahtavat lentoon

ja laulavat juurevan puun oksalla.

 

- Eeva Kontiokari -