Äitienpäivän haavoittuva ilo

 

Ihmettelen usein, miksi tämä päivä

on minulle

kirpeän ilon päivä

 

Juoksumetreittäin ajatuksia naulattu

laudoitettujen seinien sisään,

jokaisessa iskussa olen kuullut sanan äiti.

 

Äiti,äiti, äiti

äiti, äiti, äiti, äiti.

Sukat ovat kuluneet puhki.

Pyörän takajarru ei toimi. Saanko tulla kauppaan: meille pitää ostaa retkieväät,

sipsit, karkit?

Mihin laitoit lippalakit?

Minun lenkkarit ovat liian pienet.

Miksi meillä ei saa pelata, miksi ei rauhassa lukea...

 

Hiljaisena siirtyvät sukset odottamaan uutta talvea,

minä lohdutan niitä: puhun ajan nopeasta virrasta ja havahdun.

 

Kuka kutsuu minua vuosien kuluttua,

herättää aamulla kömpimällä viereeni,

kuka etsii kanssani kevään ensimmäisiä leskenlehtiä,

löytää puronvarren näsiän hiljaiset kukat?

 

Kun vasaraa ei tarvita,

ei parittomien sukkien joukossa säteile enää päivien rikkaus.

Suolan määrä vähenee kun lasten retket koulutiellä on kaikki tehty.

 

Tässä päivässä tunnen kirvelevän onnen, sillä ymmärrän:

Pienin lapseni on pian liian suuri,

seiniin painetut muistot haalistuneet.

Ovensuussa onnittelulaulua laulava joukko hajaantuu.

Ja sukset, miten niitä satuttaakaan tieto, että ne ovat käyneet liian

pieniksi, näin pian.

 

- Päivi Myllynen-