Kesä on ollut ohikiitäviä, kauniita hetkiä.

Mieli lepää tuntiessaan onnea ja

samalla kerää sitä itseensä. Voimaksi, iloksi, ammennettavaksi.

Kesässä uusia taitoja, uusia paikkoja käydä.

( lapset juoksivat rännien alla sateella täytellen ämpäreita, keräsivät sadevettä leikkeihin.Jospa seuraavalla kerralla hiustenpesuun, niinkuin lapsuudessani.)

uusia leikkipuistoja. ensi kertaa Sääksjärvellä.

Leikkihetki pihalla. Kirppislöytövauva mukana.

Pyöräilymatkalla huomasitteko, eivät laulaneet linnut, vaan siritti heinäsirkat?

Mustikassa kysyin tytöltä, poimitko vielä? " En pysty, kun mulla on molemmissa käsissä heinäsirkat."

Missähän menee raja hellimisen ja lellimisen? Rakastaa ei voi ikinä liikaa, siihen me ihmiset olemme liian raadollisia. Mutta jokainen toivoo lapsesta mailmalla pärjäävää, repussa itseluottamusta, oikeudenmukaisuutta, kykyä nähdä ihmisissä hyvää ja sydäntä siihen että antamalla saa.Eikä sitä lellimisen aiheuttamaa mulle kaikki asennetta.

Luin koskettavan artikkelin kaltoinkohdellusta miehestä lapsuudessa sisarusten ja äidin kanssa. Tekstin lopussa hän siteeraa itselleen merkityksellisen Oiva Paloheimon teksti:

" Ei millään muulla ole lopultakaan mitään merkitystä, ei millään- ei yhtään mitään-

kuin sillä, että lapsia rakastetaan."