Mikähän blogi-innostus iskenyt, kun tekee mieli näin tiuhaan kirjoitella. Kirjoihin en ole tarttunut vähään aikaan, aikaa paremmin myöhemmin syksyllä.

 

Sade juoksee ränneistä, ja minä puin sukat jalkaan, ensimmäisiä kertoja tälle kesälle.

 

Viime aikoina, sitä edellisistä ajoista päästyäni, on tuntunut ihanaa iloa. Jopa niin, että ajattelin etten sitä mitenkään haluaisi näyttää, tai ainakaan siitä puhua. Kun muistan silloin,  ajattelin että kuinka elämässä voikaan olla tällaista onnellisuutta. Ja sitten putosin.

 

 

 

Muistiin. Että tältä paikalta löysin hyvin kantarelleja. Tämännäköistä ympärillä. Tänään kävin hakemassa poimurin mustikoita, sieniä katselin myös. Viikonloppuna on kylällämme tapahtumat, ja siellä on sienineuvontaa, taidanpa mennä sinne oppimaan.

 

 

Perhe rannalla. Pitäisi paljon useammin. Keräsimme kauniita kiviä kotiin.

 

 

 

Turvallista pysyvyys. Elämässä joitakin. Vaikka vaikeuksia en kiellä, mitä helppoutta. Vain yhteen tutustua, syventyä, löytää uutta. Etuoikeus, että pääsee koko elämänsä ajan vähän niinkuin näkemään juuria ja ydintä myöten se minun valittuni.

 

 

 

 

 

Löysin tänään itsestäni surkean kasvattajan, löysin lapsestani anteeksiantajan.

Löysin ihanan retkipaikan ja sain suloiset sanat lapselta.

 

Lämpö hehkuu vielä,

vaikka päivä on pitkällä.

Illan valossa varisevat turhat asiat

sydämestä, yhteisyydestä.

Valo on tallella ja kirkastaa

myös kauan sitten koetun ilon.

 

- Pia. P& J.K